Sivut

12. toukokuuta 2015

On aika sanoa hyvästi.

On aika sanoa hyvästi jollekkin todella rakkaalle asialla. Asialle tai oikeastaan esineelle, joka ollut lähes päivittäisessä elämässä mukana yli vuoden päivät. En todellakaan olisi vuosi sitten voinut elää ilman näitä, nämä mahdollistivat liikkumisen pidemmälle kuin lähipuistoon.

Nimittäin Bumbleride Indie Twins sisarusvaunuille.
En olisi pärjännyt ilman näitä. 1v2kk ikäerolla vaikka tosin isoveli melkein kuukauden vanhempana, niin ei olisi elämästä tullut mitään ilman näitä. Mä tykkäsin näistä ja tykkään edelleen tosi paljon. Joka paikasta mahduttiin, etupyörät kääntyvät, työntöaisa sopivalla korkeudella ja saa useaan asentoon. Kuomut saa todella pitkälle ja jos oikein näppärä on niin lapsetkin pysyy kääntämään työntäjään päin. Ainakin jos on pieni kokoisia lapsia. 

Kyllästyminen iski ja sen takia nämä lähteävät myyntiin. Miinuspuoli oli tavarakori, minne sai änkeä kaikki tavarat ja purkaa about puolet tavarakassista ennenkuin ne sinne sai. Numerona vaunuille voisin antaa 9! Eiköhän mua ala pian kaduttaa, mutta uudet menopelit on jo tilattuna ;)

-Krista

ps. Samalla pienen neidin tutin syömiselle on sanottu tänään hyvästi <3 .. Ehkä.

9. toukokuuta 2015

Mä joka päivä töitä teen.

Oikeesti joka päivä ja jos totta puhutaan niin kellon ympäri. Superäiti oikein. Kerron ensin vähän siitä mistä kaikki alkoi.

Valmistuin kesäkuussa 2010 lähihoitajaksi. Mä ysillä kun olin vielä kiltti päätin ja hiukan uhmasin, että mä en menisi mihinkään muuhun kouluun jos en pääsisi lähihoitajaksi. Pääsin ja valmistuin. Se ei ollut itsestään selvää missään vaiheessa. Ystävät ja niiden mukana alkoholi tuli kuvioihin, ensimmäinen poikaystävä vei myös aikaa. Päiväkotiharjoittelusta lähdin aina pääkipeänä, ei ollut mun juttu ollenkaan. Toinen vuosi alkoi. Hoito- ja huolenpitojakso sairaalassa Lidl työn oheessa oli järkyttävää kunnes sanoin jälkimmäisestä itseni irti. Kuntoutuksenjakson kävin kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, se oli kivaa. Mä päätin että suuntaudun vammaistyöhön viimeisenä vuotena.

2009 loppuvuosi on varmaan niitä aikoja mitä mä en ikinä unohda. Vaikka erään ihmisen takia mulla oli paha olla, mulla oli silti kaksi maailman parasta ystävää ja mahtava kaveriporukka. Olin aivan mahtavassa paikassa työharjoittelussa ja mulla oli maailman huipuin ohjaaja. Se ei suuttunut vaikka menin kännin ja darran rajamailla töihin, pyysi mua vaan kertomaan jos on joku hätä ja ettei toistu. Tottakai mä nyt jälkeenpäin tajuan, että ei herranjestas noin voi edes tehdä. Ja se maailman huipuin idea edellisenä iltana bffn kanssa. Niistä myöhemmin lisää. Pian vuosi 2009 oli ohi, huokasin helpotuksesta.

Vannoin toki viel tammi-helmikuussa että mä lopetan koulun. Kunnes mä tapasin mun lasten isän ja avomieheni. Rakastuin. Sain yhtäkkiä tehtyä kaikki 10 ylimäärästä tehtävää ja koetta. Jaksoin tsempata itseni läpi lääkelaskuista ja opinnäytetyönkin palautin keskiviikkona kun sain perjantaina paperit käteen. Mä tein sen, mä en luovuttanut vaikka mun poissaolomerkinnät huiteli reippaasti yli 100 per vuosi.Yksi ehdottomasti parhaista päivistä on ollut valmistua ammattiin, mihin mä todellakin halusin valmistua.

Kuva google.
Tammikuussa 2011 näpyttelin miljoonanen työhakemuksen, koska olin aina varasijalla yks kaks kolme. Keikkailin sitä ennen vuokrafirmassa, juu ei ollut mun juttu. Mä pidän säännöllisyydestä, mä tarviin turvallisuuden tunnetta, joten mun oli saatava vakituinen työpaikka. Kunnes koitti tammikuinen maantai. Sain puhelun työhaastatteluun. Tiistaina kävin haastattelussa ja keskiviikkona mulla alkoi työt. Pääsin äitiyslomasijaiseksi, sain määräaikaisen sopimuksen syksyyn asti. Se riitti mulle. Mieheni oli tuolloin intissä ja mun elämä oli käynyt melko pitkäveteiseksi jos ei lasketa bff kanssa hengailua

Kodinomaista palveluasumista vanhuksille, sitä me heille tarjotaan. Mä olin ennen lapsia työnarkomaani. Mä olin aina valmiina menemään töihin. Kirjaimellisesti tein kolmivuortyötä, iltoja, aamuja, öitä, aivan miten nyt sattui tarvitsemaan. Nyt vaan mietin miten mä jaksoin. Okei ymmärrän, että mulla ei ollut silloin lapsia kotona hoidettavana. Salasin töissä mun ensimmäisen raskauden 2012, koska en halunnut mua paapottavan. Olin muutenkin työpaikan nuorin silloin ja pelkäsin että mun jaksamiseen olisi puututtu jotenkin. Ajattelin kunhan saan kesälomani vietettyä kerron kaikille, kun ainoastaan muutamat tiesivät ja jälkeenpäin muutamat luulivat mun lihonneen muuten vain.

Vietin viimeisiä kesäloma päiviä, nautin ajatuksesta että viimeinen kesäloma ilman lasta. Halusin tehdä kaikkea. Valmistauduin kertomaan vauvauutisia töissä. Kunnes eräänä aamuyönä jalat petti alta, löin ottani seinää ja aloin oksetamaan. Siitä seurasi viikon Meilahti reissu, josta voin joskus kirjoittaa. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen mulle määrättiin sairasloma siihen asti kun lapsi syntyy. Olin järkyttynyt. En voinut ymmärtää miksi mun pitäisi olla neljä kuukautta ilman lasta kotona, tekemättä töitä. Näin jälkeenpäin mä ymmärrän kyllä.

Vauva syntyi, kaikki ei ollutkaan niikuin piti. Mä aloin ikävöimään töihin. Työpaikkaani missä mulla oli turvallinen olo ollut ja mihin mä olin ennen kesälomaa saanut vakituisen työsopimuksen. Meni puolivuotta kun mun oli päästävä töihin. Olin kesäkuun 2013 töissä. Isi oli kotona jäbän kanssa. Mun pää ja ajatukset selvenivät. Keräsin rahaa tulevaa reissua varten. Melkein voin sanoa että jos mä en olisi saanut mahdollisuutta päästä töihin kesällä, meillä ei välttämättä olisi meidän upeaa tytärtä.

Plussasin. Mua ei haitannut enää olla yhtään kotona. Mä aloin nauttimaan ajasta mun esikoinen kans täysillä, kun vaikeudet alkoivat olemaan takanapäin. Ei mennyt kauan kun meitä oli neljä. Mä aloin kaipaamaan töihin, mutta ei mua sinne olisi kukaan saanut. Tuntui ettei napanuoraa olisi katkaistu mun ja neidin väliltä ollenkaan. Poika on ollut aina isin poika ja isihän ne ensimmäiset vaipan vaihdotkin hoiti. Näistäkin lisää myöhemmin.


Jossain välissä mä päätin että mä palaan töihin kun äitiyspäivärahat loppuvat. Onneksi mulla oli lomapäiviä jäljellä niin että rahaa tuli sinne tammikuun loppuun asti. Helmikuussa 2015 mä palasin takaisin työelämään. Lapset saivat päiväkodista kaikki taudit ja ensimmäinen kuukausi oli pahin. Meillä onneksi oli ollut aina samanlainen rytmi suunnilleen kun päiväkodeissa, joten rytmiin ei ollut vaikea tottua. Vaikeinta oli siirtää tyttöni pinnasänkyyn nukkumaan. Kyllä mua itketti, kadutti aluksi mun päätös, mutta nyt kolme kuukautta töissä käyneenä en vaihtaisi tätä arkea pois. Minä jaksan paremmin, lapset nukkuvat/syövät paremmin, yöt ovat kokonaisia ja uskon että miehelläkin on parempi olla. 

Mulle on sanottu joskus että "Miksi hankit lapsia jos et jaksa hoitaa niitä kotona". Aivan järkyttävää kyseenalaistaa kenenkään tarve lastenhoidolle. Kyllä jokaisella on syy miksi oma rakas kultamuru yksikössä tai monikossa on hoidossa. Itse käyn töissä että mulla olisi varaa tarjota lapsille ruuat, puhtaat vaatteet, kämppä pään päällä, kattavat vakuutukset ja niin edelleen. Mä ehdin halia ja pussailla mun lapsia tän ajen keskellä todellakin tarpeeksi!

Nyt suihkuun ja kotihommat valmiiksi, koska huomennakin mä seitsemäksi meen. Enkä mä joka päivä töitä tee, vaikka välillä siltä tuntuisi.

-Krista

8. toukokuuta 2015

Kun minusta tuli äiti.

Näin paria päivää ennen Äitienpäivää on aika palata hetkeksi aikaan jolloin minusta tuli äiti

Molemmat plussatestit on ollut toisiks parhaimpia hetkiä mun elämässä, mutta ehdottomasti on kaksi ylitse muiden päivää elämässäni. Juuri ne kerrat kun sain poikani ja tyttäreni ensimmäistä kertaa syliin. En ymmärrä edes mikä mua itkettää nyt, mutta herranjestas mä rakastan mun lapsiani kaikista eniten. Eilen, tänään ja aina. Tekisin molempien vuoksi kaiken, molemmat on mulle koko elämä. Ei tässä maailmassa ole mitään niin parasta, rakasta, tärkeintä, kauneinta kun omat lapset.

Joulukuu 2012.

Raskausviikko 39+6 ja vauva ei ollut antanut merkkiäkään, että haluaisi syntyä. Oltiin heinäkuussa saatu tietää, että meille syntyisi poika. Ei yhden ainoota supistusta, ei mitään ennen tätä raskausviikkoa. Laskettuaika koputteli ovea ja mä tuumasin ääneen että ylimääräsistä päivistä menee viikkorahoja isona pojalta. Oli tavallinen keskiviikko päivä. Käyntiin leffassa katsomassa Painajainen merellä. Shoppailtiin ja käytiin asioilla. Kotiin päästyä nappasin viimeiseksi jääneen masukuvan ja lässähdin sohvalle.

39+6

19:00 aikaa kuulu POKS ja mulle tuli kova vessahätä. Mietin et kestääpä kauan lorina. Menin suihkuun. "M mulla tais mennä lapsivesi", paniikki itkunauru. Synnärille soitto. "Mitä mä teen kun mulla meni lapsivesi?" "Supistaako sua?" "Eeei kaii.. Emmä tiiä mitä ne on" "Kyllä sä tunnistat sittenkun alkaa, ne on sun parhaitaystäviä" joo okei. Samalla sanoi jos ei ala supistaa nii aamulla klo: 8 näytille. Pääsin keräämään itseni ja varsinkin paremman puoleni, meillä olisi kohta vauva maailmassa.

19:30 alkoivat mun "parhaimmat ystävät". Yllättävän iso kipukynnys mulla oli (on). Emmä mitään kellottanut, en tienny mistään älypuhelin sovelluksesta. 21 aikoihin soitin ensimmäisen kerran että mua sattuun, tuun nyt. En saanut lupaa tulla, kun pystyin puhumaan puhelimeen. Hö. Supistuksia tuli jatkuvasti. Ei auttanut suihku, ei särkylääke, ei hieronta. Kun kello oli 22 ja reilusti yli, soitin että mun on pakko tulla, "Tuu sitten". Mä olisin halunnut jäädä kotiin, mut M oli sitämieltä että lähetään nyt.

23:00 Jorvissa, sisätutkimus ja hupsistarallaa 5cm auki. Siirryttiin samantien synnytyssaliin. Otin epiduraalin, vaikka sen laitto oli maailman kauheinta. Olin vannonu yhden selkäydinnesteen-näytteen takia ettei ikinä enää mua tökitä, mut peruin melko nopeesti puheeni. Ilokaasu oli helpotus. Supistukset laantuivat epin jälkeen, joten sain oksitooni tipan kätöseen.

Raskausviikko vaihtui 40+0. Täsmällinen jäbä, ei tarvii vähentää viikorahoista yhtään. Noin klo 1.45 alkoi ponnistus vaihe. Se oli ehdottomasti kivuliain. Mä olin niin loppu. "Äitii, äitii", niimpä. Onneksi mulla oli maailman ihanin mies siinä vieressä. Hiukan jouduin sanomaa ettei vahingossa koske mun räpsyihi. Kun olin luovuttamassa ja sanonu "Ottakaa se pois", niin kellon näyttäessä 2:33 minusta tuli äiti pojalle. Rakastuin, me rakastuimme. Meistä kahdesta tuli kolme, perhe. 


Maaliskuu 2014

Raskausviikko 39+4 ja taas verikokeissa. Kiitos raskaushepatoosin. Päivänä oli tiistai. Labroista lääkärin juttusille ja ultraan. Olin edellisenä päivänä käynyt akupunktiossa, jos se olis käynnistänyt synnytyksen. Juu ei. Mua itketti, mä olin vannonut että mä lähen kotia heti kun saan käytyä Jorvissa. Juu en. "Vauva ei oo kasvanut viikossa yhtää, oot 2cm auki ja diipadaapa". Itketti. "Nyt on semmoinen juttu että täällä on tilaa ja käynnistetään sun synnytys!" "Mut, mut, mut eiks vois odottaa perj..." "Mä soitan synnärinpuolelle että sua kohdellaan silkkihansikkain, et sä ilman vauvaa kotia lähde". Itkien avaan oven ja sanon mun elämäni miehille, että jäbä pitää viedä hoitoo koska tänään on the day. Isi lähti viemää siskolleen tulevaa isoveljeä jolla ikää oli paria päivää vajaa 1v3kk.

39+4
 Ja arvatkaa? Mua edelleen itketti. Mulla tuli maailman kurjin fiilis siitä, että mun synnytys käynnistetään. 12:03 muistaakseni kalvot puhki pokspoks. Ei kauan mennyt kun vedet tuli, yök se olikin kauheampaa kun muistin. Olo oli outo, en ollut kotona, en julkisella paikalla, mä olin sairaalassa. Mulle oli sanottu ensimmäisellä kerralla "Tuu aikasemmin enskerralla", ehkä hyvä että olin juuri paikassa Jorvi kun kaikki alkoi.

13:30 popsin kanakeittoa. Supistuksia oli alkanut tulemaan. Muistin kuinka mulla ei ollut niitä ikävä, ei sitten yhtään. Kätilö hoputti mua syömään, mies hoputti mua syömää, ajattelin vaa et antakaa mun syödä rauhassa ja mies hiero mun alaselkää supistuksen tultaessa. 13:45 mentiin saliin. Mua itketti ja pelotti. Mulla olisi kohta kaksi lasta, kaksi. Poika ja tyttö. Otin epiduraalin taas, ja voi herranjestas miten oli vaikea saada se. Meinasi kaikilla mennä hermo sitä laittaessa. Ilokaasu oli taas bueno.

Ei siinä taas kauan mennyt kun oli aika ponnistaa. Tällä kertaa 10min ponnistus riitti ja kello 15:55 kuulin maailman kauneimman itkun. Tyttöni, tyttömme oli syntynyt. Meitä oli neljä, meidän perhe oli kokonainen. Uskokaa tai älkää, mut hitto mua itketti. 

 

Näin mun pienet kultamurut syntyivät. Nyt mä meen hakemaan nämä päiväkodista. Onnea on omat lapsi, onnea on olla äiti.

Miten te juhlitte ÄITIENPÄIVÄÄ sunnuntaina? Vaikka jokainen päivä on Äitienpäivä.

-Krista

6. toukokuuta 2015

Uudestaan, uudestaan.

Minä täällä taas.

Oon monesti halunnut, monesti yrittänyt avata tätä bloggeria, mutta nyt mä tiedän että mä onnistun tässä. Mä haluan ja mulla on tarve kirjoittamiselle. Mun mielestä on ihana lukea vanhoja piilotettuja kirjoituksia ja palauttaa hienoja muistoja mieleeni. Kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä en voi paljoa luvata teille tai itselleni, että mulla olisi säännöllisesti aikaa istua alas bloggerin ääreen.

Kyllä mua ahdistaa epätieto ketä tätä lukee ja sen takia tästä voi tulla ehkä tylsä tai mielenkiinnoton (onkohan ees sana) blogi. Lapsien kuvia mä en julkaise, ainakaan semmoisia mistä näkyisi kasvot. Instagramissa voi hiukan enemmän näkyä. En aijo olla niin avoin kuin aikasemmin, eikä tähän voi kommentoida ilman rekisteröitynyttä tiliä. Negatiiviset kommentit voit jättää pois, niitä en julkaise. En provosoidu enää.

Kuka minä olen?


Olen Krista. Kahden lapsen 12/2012 pojan ja 3/2014 tytön äiti. Avovaimo olen ja yhteisiä vuosia M kanssa on kertynyt 5 vuotta. Asutaan pääkaupunkiseudulla. Asunnon vaihto on pian edessä. Ammatiltani olen lähihoitaja ja työskentelen vanhusten hoidossa. Ensiviikolla alkaa unelma kropan tavoittelu ja jääkiekko on lähellä sydäntä. Minulla on myös kummityttö ja muutama todella hyvä ystävä.

Palaillaan taas paremmalla ajalla ja toivotaan että mä innostun tästä todella.

-Krista