Kun minusta tuli äiti.

Näin paria päivää ennen Äitienpäivää on aika palata hetkeksi aikaan jolloin minusta tuli äiti. 

Molemmat plussatestit on ollut toisiks parhaimpia hetkiä mun elämässä, mutta ehdottomasti on kaksi ylitse muiden päivää elämässäni. Juuri ne kerrat kun sain poikani ja tyttäreni ensimmäistä kertaa syliin. En ymmärrä edes mikä mua itkettää nyt, mutta herranjestas mä rakastan mun lapsiani kaikista eniten. Eilen, tänään ja aina. Tekisin molempien vuoksi kaiken, molemmat on mulle koko elämä. Ei tässä maailmassa ole mitään niin parasta, rakasta, tärkeintä, kauneinta kun omat lapset.

Joulukuu 2012.

Raskausviikko 39+6 ja vauva ei ollut antanut merkkiäkään, että haluaisi syntyä. Oltiin heinäkuussa saatu tietää, että meille syntyisi poika. Ei yhden ainoota supistusta, ei mitään ennen tätä raskausviikkoa. Laskettuaika koputteli ovea ja mä tuumasin ääneen että ylimääräsistä päivistä menee viikkorahoja isona pojalta. Oli tavallinen keskiviikko päivä. Käyntiin leffassa katsomassa Painajainen merellä. Shoppailtiin ja käytiin asioilla. Kotiin päästyä nappasin viimeiseksi jääneen masukuvan ja lässähdin sohvalle.

39+6

19:00 aikaa kuulu POKS ja mulle tuli kova vessahätä. Mietin et kestääpä kauan lorina. Menin suihkuun. "M mulla tais mennä lapsivesi", paniikki itkunauru. Synnärille soitto. "Mitä mä teen kun mulla meni lapsivesi?" "Supistaako sua?" "Eeei kaii.. Emmä tiiä mitä ne on" "Kyllä sä tunnistat sittenkun alkaa, ne on sun parhaitaystäviä" joo okei. Samalla sanoi jos ei ala supistaa nii aamulla klo: 8 näytille. Pääsin keräämään itseni ja varsinkin paremman puoleni, meillä olisi kohta vauva maailmassa.

19:30 alkoivat mun "parhaimmat ystävät". Yllättävän iso kipukynnys mulla oli (on). Emmä mitään kellottanut, en tienny mistään älypuhelin sovelluksesta. 21 aikoihin soitin ensimmäisen kerran että mua sattuun, tuun nyt. En saanut lupaa tulla, kun pystyin puhumaan puhelimeen. Hö. Supistuksia tuli jatkuvasti. Ei auttanut suihku, ei särkylääke, ei hieronta. Kun kello oli 22 ja reilusti yli, soitin että mun on pakko tulla, "Tuu sitten". Mä olisin halunnut jäädä kotiin, mut M oli sitämieltä että lähetään nyt.

23:00 Jorvissa, sisätutkimus ja hupsistarallaa 5cm auki. Siirryttiin samantien synnytyssaliin. Otin epiduraalin, vaikka sen laitto oli maailman kauheinta. Olin vannonu yhden selkäydinnesteen-näytteen takia ettei ikinä enää mua tökitä, mut peruin melko nopeesti puheeni. Ilokaasu oli helpotus. Supistukset laantuivat epin jälkeen, joten sain oksitooni tipan kätöseen.

Raskausviikko vaihtui 40+0. Täsmällinen jäbä, ei tarvii vähentää viikorahoista yhtään. Noin klo 1.45 alkoi ponnistus vaihe. Se oli ehdottomasti kivuliain. Mä olin niin loppu. "Äitii, äitii", niimpä. Onneksi mulla oli maailman ihanin mies siinä vieressä. Hiukan jouduin sanomaa ettei vahingossa koske mun räpsyihi. Kun olin luovuttamassa ja sanonu "Ottakaa se pois", niin kellon näyttäessä 2:33 minusta tuli äiti pojalle. Rakastuin, me rakastuimme. Meistä kahdesta tuli kolme, perhe. 

Maaliskuu 2014

Raskausviikko 39+4 ja taas verikokeissa. Kiitos raskaushepatoosin. Päivänä oli tiistai. Labroista lääkärin juttusille ja ultraan. Olin edellisenä päivänä käynyt akupunktiossa, jos se olis käynnistänyt synnytyksen. Juu ei. Mua itketti, mä olin vannonut että mä lähen kotia heti kun saan käytyä Jorvissa. Juu en. "Vauva ei oo kasvanut viikossa yhtää, oot 2cm auki ja diipadaapa". Itketti. "Nyt on semmoinen juttu että täällä on tilaa ja käynnistetään sun synnytys!" "Mut, mut, mut eiks vois odottaa perj..." "Mä soitan synnärinpuolelle että sua kohdellaan silkkihansikkain, et sä ilman vauvaa kotia lähde". Itkien avaan oven ja sanon mun elämäni miehille, että jäbä pitää viedä hoitoo koska tänään on the day. Isi lähti viemää siskolleen tulevaa isoveljeä jolla ikää oli paria päivää vajaa 1v3kk.

39+4

 Ja arvatkaa? Mua edelleen itketti. Mulla tuli maailman kurjin fiilis siitä, että mun synnytys käynnistetään. 12:03 muistaakseni kalvot puhki pokspoks. Ei kauan mennyt kun vedet tuli, yök se olikin kauheampaa kun muistin. Olo oli outo, en ollut kotona, en julkisella paikalla, mä olin sairaalassa. Mulle oli sanottu ensimmäisellä kerralla "Tuu aikasemmin enskerralla", ehkä hyvä että olin juuri paikassa Jorvi kun kaikki alkoi.

13:30 popsin kanakeittoa. Supistuksia oli alkanut tulemaan. Muistin kuinka mulla ei ollut niitä ikävä, ei sitten yhtään. Kätilö hoputti mua syömään, mies hoputti mua syömää, ajattelin vaa et antakaa mun syödä rauhassa ja mies hiero mun alaselkää supistuksen tultaessa. 13:45 mentiin saliin. Mua itketti ja pelotti. Mulla olisi kohta kaksi lasta, kaksi. Poika ja tyttö. Otin epiduraalin taas, ja voi herranjestas miten oli vaikea saada se. Meinasi kaikilla mennä hermo sitä laittaessa. Ilokaasu oli taas bueno.

Ei siinä taas kauan mennyt kun oli aika ponnistaa. Tällä kertaa 10min ponnistus riitti ja kello 15:55 kuulin maailman kauneimman itkun. Tyttöni, tyttömme oli syntynyt. Meitä oli neljä, meidän perhe oli kokonainen. Uskokaa tai älkää, mut hitto mua itketti. 

 

Näin mun pienet kultamurut syntyivät. Nyt mä meen hakemaan nämä päiväkodista. Onnea on omat lapsi, onnea on olla äiti.

Miten te juhlitte ÄITIENPÄIVÄÄ sunnuntaina? Vaikka jokainen päivä on Äitienpäivä.

-Krista